Englannin talvet olivat ennen kylmiä. Meillä - etenkin vanhemmillani - oli tapana viettää talvet painiotteluja katsellen. Lauantai-iltapäivisin mustavalkoisista televisioista katsotut painiottelut toivat hetkeksi eloa ja väriä heidän muuten harmaaseen arkeensa. Heidän työhaalarinsa, vuosikausia vaihtamatta ollut sohvakangas ja nyt jopa heidän muistonsa entisestä elämästä ennen Englantiin tuloa olivat kauhtuneet. Vanhempani, koko heidän sukupolvensa, vaihtoivat parhaat vuotensa tehtaiden oravanpyörään huonolla palkalla. Heidän elämäänsä tahdittivat raadanta, vääntyneet selkärangat, krooniset niveltulehdukset ja irti repeytyneet kädet. He kestivät kivun huulta purren. Muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. He yrittivät olla ajattelematta työtoverien ivailua, he yrittävät olla ärsyyntymättä esimiesten tyhjänpäiväisestä leikinlaskusta ja intialaisten naisten oli lisäksi yritettävä sietää mukisematta aviomiehiltään saamansa läimäytykset. He oppivat elämään kivun kanssa, he pakottivat itsensä kestämään vihlovat kivut käsivarsissa, kivut kuluneissa lonkkanivelissä, liian monen ompelukoneen yli kumarruksissa vietyn vuoden aiheuttamat selkäkivut, vaatteiden käsinpesusta känsöittyneet rystyset sekä miestensä vanhoilla alushousuilla keittiön lattian kuuraamisesta aiheutuneet kihtipolvet.

Kun vanhempani viettivät lauantai-iltapäivät katsellen televisiosta painia kardemumma-maitoteen kera, he halusivat, että heitä viihdytetään; he halusivat nauraa. He halusivat myös, että hyvä voittaisi kerrankin pahan. He halusivat, että rehentelevä öykkäri saisi opetuksen. He rukoilivat, ettei tatamilla tuplasormilukon taltuttamana makaava tai munuaisiaan tuskissaan pitelevä hyvä painija alistuisi. Kunpa hän vain kestäisi vielä hetken, kestäisi kivun ja selviäisi erän loppuun asti. Jos hän onnistuisi hänellä olisi mahdollisuus voittaa, kun ottaa huomioon millaisesta painista oli kyse. Voitto oli kuitenkin vain tasoitusvoitto. Uupunut voittaja kykeni hädin tuskin vilkuttamaan väkijoukolle. Voitossa oli ennen kaikkea kyse selviytymisestä.