Kuvittele olevasi päivällisellä jossakin Euroopan pääkaupungissa tuntematta paikallista kieltä. Tarjoilija puhuu vain hieman englantia, mutta pystyt kuitenkin kuin ihmeen kaupalla tilaamaan, syömään ja maksamaan jonkin menusta tunnistamasi aterian. Kuvittele sen sijaan eksyväsi vaellusretkellä Amazonin sademetsässä ja vihdoin nälissäsi löytäväsi viidakon uumenissa sijaitsevan kylän. Kyläläisillä ei ole aavistustakaan kuka olet tai mitä sinusta tulisi ajatella. Ilmaiset näläntunnettasi maiskuttamalla, jonka he tulkitsevat puhekieleksesi. Nostat kätesi antautuaksesi, mutta kyläläiset tulkitsevat sinun aloittavan hyökkäyksen heitä kohtaan.

Kommunikointi ilman yhteistä kontekstia on hankalaa. Esimerkiksi radioaktiiviset alueet tulisi jättää koskemattomiksi kymmeniksi tuhansiksi vuosiksi, mutta kun otetaan huomioon, että 1000 vuotta vanha englannin kieli on lähes tunnistamatonta nykypäivän englannin kieltä puhuville, ovat virastot kohdanneet suuren ongelman pohtiessaan, kuinka varoittaa ydinjätteestä. Viestinnästä vastuussa olevat komiteat ovat kokeilleet kaikkea suurista betonisista piikeistä ja Edvard Munchin "Huuto (The Scream)" taideteoksesta aina geneettisesti muokattuihin hälyttävän sinisiksi muuttuviin kasveihin. Mikään näistä ei takaa sitä, että varoitukset tullaan ymmärtämään tulevaisuudessa.

Jotkut ihmisistä, jotka ovat työskennelleet ydinjätealueiden varoitusten parissa, ovat kohdanneet vieläkin isompia haasteita, sillä heidän on tullut pohtia kuinka keskustella maapallon ulkopuolisen elämän kanssa. Wired-lehden journalisti Daniel Oberhaus käsitteleekin juuri tätä aihetta uudessa kirjassaan "Maapallon ulkopuoliset kielet".

Mitään ei toistaiseksi tiedetä siitä, kuinka maapallon ulkopuolella viestitään. 1970-luvun alkupuolella Pioneer 10- ja 11-avaruusluotaimien mukana lähetettiin kaksi laattaa, joissa oli luonnos alastomista ihmisistä ja karkea kartta maapallon löytämiseksi – hyvin alkeellisia asioita, mutta jopa nämä olettavat, että maapallon ulkopuoliset olennot voisivat nähdä. Mahdollisuus sille, että nämä käsityöt lopulta löytäisivät perille, on äärettömän pieni ja siksi esimerkiksi valonnopeudella maapallolta lähtevät radiolähetykset tulevat todennäköisemmin saamaan yhteyden. Kuitenkin siinä missä maanpäällinen radioyhteys muodostetaan vain oikealla taajuudella, myös maan ulkopuolinen yhteys voidaan muodostaa vain oikealla taajuudella. Kysymys kuuluukin, kuinka maapallon ulkopuoliset olennot löytäisivät juuri oikean taajuuden? Avaruusluotaimen mukana lähetetyt laatat antavat vihjeen tästä vetyatomin peruskaavion muodossa, jonka magneettinen polarisaatio kääntyy säännöllisin väliajoin 1,420MHz taajuudella. Luonnoksen toivotaan toimivan jonkinlaisena puhelinnumerona, koska vetyatomi on alkuaine, jota maailmankaikkeudesta löytyy kaikista eniten.

Kuvittele nauttivasi päivällistä eurooppalaisessa pääkaupungissa, jonka paikallista kieltä et tunne. Tarjoilija puhuu heikosti englantia, mutta onnistut jotenkuten tilaamaan ruokalistalta jotain tunnistettavaa, syöt sen ja maksat laskun. Kuvittele sitten, että eksyt patikoidessasi ja saavut nälkäisenä amazonilaiseen kylään. Kylän asukkaat eivät tiedä, mitä tekisivät kanssasi. Esität pureskeluääniä, joita he erehtyvät luulemaan alkukantaiseksi kieleksesi. Kun kohotat kätesi antautumisen merkiksi, he luulevat sinun aloittavan hyökkäyksen.

On vaikeaa viestiä ilman yhteistä kontekstia. Esimerkiksi radioaktiiviset paikat on jätettävä rauhaan kymmeniksi tuhansiksi vuosiksi. Vaikka vain 1 000 vuoden takainen englanti on vaikea ymmärtää nykyenglannin puhujille, toimistot ovat yrittäneet luoda varoituksia ydinjätteen yhteyteen jätettäviksi. Tästä vastaavat komiteat ovat kehitelleet kaikenlaisia ideoita korkeista betonipiikeistä ja Edvard Munchin Huudosta aina geenimanipuloituihin kasveihin, jotka muuttuvat varoittavan sinisiksi. Mikään niistä ei ole takuuvarma tulevaisuudessa.

Jotkut ydinjäteviestien parissa työskentelevistä henkilöistä ovat osallistuneet myös suurempaan haasteeseen: avaruusolioiden kanssa viestimiseen. Tämä on aiheena Daniel Oberhausin uudessa kirjassa Avaruuskielet (Extraterrestrial Languages). Oberhaus on Wired-lehden toimittaja.

Emme tiedä lainkaan, kuinka avaruusoliot vastaanottavat tietoa. 1970-luvun alussa Pioneer 10- ja 11-avaruusalusten mukana lähetettiin kaksi laattaa. Laatoissa on kuvattu alastomia ihmisiä ja suurpiirteinen kartta Maan löytämiseksi – alkeellisia asioita, mutta myös ne osoittavat oletuksen, että avaruusoliot näkevät. Koska näiden teosten mahdollisuus löytyä on äärettömän pieni, valonnopeudella matkaavat radiolähetykset Maasta ovat todennäköisempi viestintäkeino. Maassa toimivien radioiden tavoin myös tähtienväliset radiot on viritettävä oikealle taajuudelle. Miten avaruusoliot sattuisivat löytämään juuri oikean? Pioneerin laatta antaa vihjeitä vetyatomin peruskaaviona. Se on magneettinen vuorovaikutus, joka vaihtuu säännöllisin väliajoin 1 420 MHz:n taajuudella. Koska vety on maailmankaikkeuden runsaimmin esiintyvä aine, on toivoa, että luonnos toimii eräänlaisena puhelinnumerona.

Kuvittele, että ruokailet eurooppalaisessa pääkaupungissa, jonka paikallista kieltä et tunne. Tarjoilija puhuu hädin tuskin englantia, mutta jollain ilveellä onnistut tilaamaan ruokalistalta jotain minkä tunnistat, syöt ja maksat. Kuvittele nyt, että patikkamatkasi menee pieleen ja päädyt nälkäisenä kylään jossain päin Amazonia. Paikalliset eivät tiedä mitä sinusta oikein ajatella. Esität pureskeluääniä ja he luulevat, että puhut primitiivistä äidinkieltäsi. Kun nostat kätesi ilmaan ilmaistaksesi, että antaudut, he luulevat, että aiot hyökätä.

Kommunikointi ilman yhteistä kontekstia on vaikeaa. Esimerkiksi radioaktiiviset alueet täytyy jättää koskemattomiksi tuhansien vuosien ajaksi. Kun ottaa kuitenkin huomioon, että 1 000 vuotta sitten puhuttu englanti on täyttä siansaksaa suurimalle osalle kielen nykyisistä puhujista, toimistoilla on ollut vaikeuksia luoda ydinjätteiden varoituksia. Asiasta vastuussa olleet komiteat ovat kokeilleet kaikenlaista korkeista betonipiikeistä aina Edward Munchin Huuto-teokseen ja kasveihin, jotka on geenimanipuloitu muuttumaan hälyttävän sinisen värisiksi. Näistä yhdenkään ei voida taata kestävän hamaan tulevaisuuteen.

Osa ihmisistä, jotka työskentelivät näiden jätealueiden viestien parissa, ovat ottaneet osaa vieläkin suurempaan haasteeseen: maan ulkopuolisen elämän kanssa kommunikointiin. Tämä on Wiredissa työskentelevän journalisti Daniel Oberhausin uuden kirjan, ”Extraterrestial Languages”, aihe.

Emme tiedä mitään siitä, kuinka maapallon ulkopuoliset olennot saattavat käsitellä tietoa. 1970-luvun alkupuolella kahden avaruusaluksen, Pioneer 10 ja 11, mukana lähetettiin laattapari, jossa kuvattiin alastomia ihmisiä ja jossa oli karkea kartta, kuinka Maan voi löytää — alkeellisia juttuja, mutta jopa niissä oletetaan, että avaruusolit voivat nähdä. Koska tällaisilla aluksilla on vain äärettömän pieni mahdollisuus tulla löydetyiksi, valon nopeudella kulkevat maapallon radiolähetykset kuullaan paljon todennäköisemmin. Mutta aivan kuten maanpäälliset radiot, myös Maan ulkopuoliset radiot täytyy virittää oikealle taajuudelle. Kuin avaruusolennot sattuisivat löytämään juuri sen oikean? Pioneerin laatta antaa vihjeen vetyatomin peruskaaviosta, jonka magneettinen napaisuus kääntyy säännöllisin väliajoin, taajuudella 1 420 MHz. Koska vety maailmankaikkeuden yleisin elementti, toivomme, että tämä luonnos voisi toimia eräänlaisena puhelinnumerona.